Tällä viikolla juhlimme yhden Kirkkonummen historiaa vahvasti määrittelevän aikakauden päättymisen 70-vuotisjuhlapäivää. Kyse on tietenkin Porkkalan palautuksesta. Porkkalan kohtalo toisen maailmansodan jälkeen on tärkeä osa koko Suomen historiaa ja asia, joka… Lue lisää »
Tällä viikolla juhlimme yhden Kirkkonummen historiaa vahvasti määrittelevän aikakauden päättymisen 70-vuotisjuhlapäivää. Kyse on tietenkin Porkkalan palautuksesta.
Porkkalan kohtalo toisen maailmansodan jälkeen on tärkeä osa koko Suomen historiaa ja asia, joka vaikutti henkilökohtaisesti tuhansiin suomalaisiin. Uskallan väittää, että tämä parenteesi oli monien vuosien ajan myös eräänlainen sulku siinä tavassa, jolla todellisuutta kuvattiin. Kylmän sodan aikana asioita ei aina voitu kutsua niiden oikeilla nimillä, ja todellisuudesta annettiin hieman ruusuisempi kuva. Nuo ajat ovat kuitenkin jääneet taaksemme.
Sinä aikana, jolloin Neuvostoliitto miehitti Porkkalaa, yksityistä maata tuhottiin sekä perheiden koteja ja omaisuutta hävitettiin. Se todellisuus, jonka paikallinen väestö silloin joutui kokemaan, on myös tänä päivänä todellisuutta aivan liian monissa paikoissa eri puolilla maailmaa. Porkkalan palautuksen juhlapäivän tulee siis olla meille sekä kiitollisuuden aihe että muistutus siitä, että meillä, jotka elämme turvassa, on myös vastuu apua tarvitsevista lähimmäisistämme. Kun ihmiset täällä joutuivat repimään elämänsä juuriltaan ja siirtymään turvaan rajan toiselle puolelle, pidimme huolta toisistamme. Vastuu hädässä olevista ihmisistä kuuluu myös tänä päivänä meille.
Maanantaina 26. tammikuuta tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun puomit Porkkalaan avattiin. Kirkkonummelaiset, siuntiolaiset ja inkolaiset palasivat silloin muuttuneille kotiseuduilleen.
Koti, jossa itse asun, oli säilynyt. Mutta parenteesi oli jättänyt jälkensä. Yläkerran ovissa lukee yhä venäjäksi ”Huone nro 1, 2, 3 ja 4”. Olemme antaneet oviin maalatun tekstin olla. Jotta emme unohtaisi. Ja jotta lapsemme muistaisivat, että se, mikä meillä on tänään, voi olla huomenna menetetty.
Talomme selvisi, mutta monet muut eivät selvinneet. Monelle Porkkalaan palanneille ihmisille elämän uudelleen rakentaminen vaati valtavia ponnistuksia.
Tämä oli myös naapurimme Snellin perheen tilanne. Perhe joutui vuosien ajan raivaamaan betonia pelloltaan voidakseen jälleen viljellä maata. Muistan, kuinka Kalle ja Svanhild Snell kertoivat tästä minulle, kun istuin heidän keittiössään teini-ikäisenä 1980-luvun alkupuolella. Talossa, jonka toisen kerroksen he olivat joutuneet purkamaan tilapäisten asukkien sen tuhottua.
Venäläiset olivat peittäneet heidän peltonsa betonilla ja käyttäneet sitä panssarivaunujensa harjoituskenttänä. Lapsuudessani nämä muistot eivät olleet erityisen kaukaisia. Samankaltaisia kertomuksia on paljon.
Monet myös palasivat paikkaan, jossa omaa taloa ei enää ollutkaan. He palasivat paikkaan, jossa omat muistot olivat vain muistoja – eikä jäljellä ollut enää kotia, vajaa tai edes pihaa, jonka olisi voinut tunnistaa. He palasivat, koska kotiseutu on paljon muuta kuin rakennus – se on muistoja, ystäviä, yhteyksiä.
Se, mikä tapahtui silloin, voi tapahtua uudelleen. Maailma ympärillämme tuntuu epävarmemmalta kuin pitkään aikaan. Siksi Porkkalan palautuksen juhlapäivä on myös kiitollisuuden päivä siitä, mitä meillä on. Kotiseutu, joka on nähnyt paljon ja joka kantaa niitä muistoja mukanaan, ylpeästi niitä kunnioittaen.
