(På senskahär) Tänään eduskunta äänesti ministeri Wille Rydmanin luottamuksesta. RKP:n eduskuntaryhmä äänesti yksimielisesti tyhjää. Moni on kysynyt, miksi emme äänestäneet luottamuksen puolesta. Yhtä moni on kysynyt, miksi emme samalla äänestäneet… Lue lisää »
(På senskahär)
Tänään eduskunta äänesti ministeri Wille Rydmanin luottamuksesta. RKP:n eduskuntaryhmä äänesti yksimielisesti tyhjää. Moni on kysynyt, miksi emme äänestäneet luottamuksen puolesta. Yhtä moni on kysynyt, miksi emme samalla äänestäneet epäluottamuksen puolesta. Vastaus molempiin kysymyksiin löytyy siitä, mistä tässä asiassa oikeastaan on kyse.
Julkisuudessa on viime viikkoina puhuttu paljon sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuksista, niiden kohdentamisesta ja niiden perusteista. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta tämän päivän luottamusäänestyksen ytimessä oli jotakin muuta. Kyse ei ollut yksittäisistä järjestöistä eikä edes siitä, millaisia painotuksia avustusten jakamisessa tulisi käyttää. Kyse oli siitä, miten päätöksiä tehdään.
Kevään kehysriihessä hallitus sopi siitä, että näihin avustuksiin liittyvät linjaukset valmistellaan ja käsitellään yhdessä. Tämä ei ollut hallinnollinen yksityiskohta eikä tekninen menettelysääntö. Hallituksessa yhteiset toimintatavat ovat välttämättömyys. Ne mahdollistavat yhteistyön puolueiden välillä, jotka näkevät monet asiat eri tavoin. Ilman niitä yhteistyö muuttuu nopeasti mahdottomaksi. Kun tästä yhdessä sovitusta toimintatavasta poikettiin, syntyi kysymys, joka oli suurempi kuin yksittäinen avustuspäätös: voimmeko luottaa siihen, että yhdessä sovitusta pidetään kiinni myös silloin, kun se on hankalaa tai poliittisesti epämukavaa?
Tämä saattaa kuulostaa tekniseltä kysymykseltä, mutta todellisuudessa se koskee yhtä suomalaisen yhteiskunnan tärkeimmistä vahvuuksista. Suomessa puhutaan paljon luottamuksesta. Kansainvälisissä vertailuissa meidät nostetaan vuodesta toiseen maailman luotettavimpien yhteiskuntien joukkoon. Tavallisesti ajattelemme tämän tarkoittavan sitä, että ihmiset luottavat toisiinsa. Yhtä tärkeää on kuitenkin luottamus instituutioihin ja päätöksentekoon – luottamus siihen, että yhteiset pelisäännöt koskevat kaikkia ja että myös vallankäyttäjät sitoutuvat niihin.
RKP:n entinen puheenjohtaja Per Stenbäck on kirjoittanut osuvasti siitä, että demokratia ei elä ainoastaan laeista ja instituutioista. Yhtä tärkeä on niitä ympäröivä poliittinen kulttuuri.
Demokratia ei ole vain enemmistön oikeutta käyttää valtaa.
Se on myös velvollisuutta käyttää valtaa tavalla, joka vahvistaa yhteiskunnan luottamusta itse järjestelmään.
Pohjoismaisen demokratian vahvuus ei ole koskaan perustunut siihen, että yhteiskunnassa vallitsisi yksimielisyys. Päinvastoin. Sen vahvuus on ollut kyvyssä käsitellä erimielisyyksiä tavalla, joka säilyttää luottamuksen myös niiden keskuudessa, jotka olisivat toivoneet toisenlaista lopputulosta.
Juuri siksi päätöksentekoprosessit ovat usein vähintään yhtä tärkeitä kuin itse päätökset. Ihmiset voivat hyväksyä ratkaisun, josta eivät itse pidä, jos he kokevat sen syntyneen oikeudenmukaisella tavalla. Vastaavasti hyväkin lopputulos voi jättää jälkeensä epäluottamusta, jos syntyy vaikutelma siitä, että yhteisiä sääntöjä on sivuutettu. Luottamus ei synny vain siitä, mitä päätetään. Se syntyy siitä, miten päätetään.
Tästä syystä emme voineet tänään äänestää luottamuksen puolesta. Samalla emme kuitenkaan halunneet kaataa hallitusta. Suomen turvallisuusympäristö, taloudellinen tilanne ja kansainvälisen politiikan epävarmuus edellyttävät vakautta ja toimintakykyä. Hallituksen kaatuminen ei olisi ollut symbolinen ele, vaan sillä olisi voinut olla hyvin konkreettisia seurauksia Suomen kyvylle tehdä päätöksiä aikana, jolloin niitä tarvitaan enemmän kuin pitkään aikaan. Tyhjä ääni oli siksi tapa ilmaista kaksi asiaa yhtä aikaa. Tapahtunutta ei voitu pitää hyväksyttävänä, mutta samalla Suomen etu edellyttää vastuullisuutta ja vakautta.
Tämän päivän äänestys oli muistutus siitä, että toimivan demokratian tärkeimmät rakenteet eivät aina ole näkyviä. Hallitusohjelmat, lait ja asetukset luovat puitteet, mutta niiden rinnalla tarvitaan jotakin muuta: luottamusta siihen, että yhdessä sovitusta pidetään kiinni.
Luottamus on suomalaisen yhteiskunnan näkymätön infrastruktuuri. Useimmiten emme edes huomaa sen olemassaoloa. Vasta silloin, kun se joutuu koetukselle, ymmärrämme, kuinka merkityksellinen asia se on koko pohjoismaiselle demokratialle. Arjessa luottamus kääntyy suoraan myös jokaisen henkilökohtaiseksi hyvinvoinniksi – kokemukseksi siitä, ettei meidän tarvitse pelätä epäoikeudenmukaisuutta. Näkymättömät säännöt ja periaatteet suojelevat meitä.
