Opetusministerinä olen lukemattomista asiantuntijoiden kanssa käydyistä keskusteluista saanut monia syitä pohtia, miten koulu voi, mitä meidän tulisi painottaa ja miten oppimista tulisi kehittää. Yksi näistä on uskonnonopetus. Ilmoitin jokin aika… Lue lisää »
Opetusministerinä olen lukemattomista asiantuntijoiden kanssa käydyistä keskusteluista saanut monia syitä pohtia, miten koulu voi, mitä meidän tulisi painottaa ja miten oppimista tulisi kehittää. Yksi näistä on uskonnonopetus.
Ilmoitin jokin aika sitten, että ministeriöni käynnistää selvityksen sen arvioimiseksi, voisimmeko luoda uuden, kaikille yhteisen uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon yhdistävän oppiaineen. Tämä herättää luonnollisesti erilaisia reaktioita, ja ymmärrän sen hyvin. Siksi asiaa on välttämätöntä käsitellä harkiten ja vuoropuhelussa eri uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Selvitystyön tuloksena tavoitteena on kehittää malli, jota voidaan sen jälkeen arvioida ja käsitellä avoimesti.
Maamme historia, kansamme historia ja kulttuurinen identiteettimme ovat vahvasti kristillisen uskon ja kirkon historian muovaamia. Tämä on tärkeää tuntea ja tunnistaa. Oma usko on sen sijaan asia, johon jokaisen on itse otettava kantaa. Koulun tehtävänä on puolestaan antaa edellytykset syvälliselle ymmärrykselle historiastamme sekä tarjota välineitä kohdata maailma oman kodin, lähipiirin ja maan ulkopuolella.
Perusopetuksessa meillä on nykyisin eriytetty uskonnonopetus, jossa oppilaat saavat opetusta sen mukaan, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan perhe kuuluu.
”Selvitystyön tuloksena tavoitteena on kehittää malli, jota voidaan sen jälkeen arvioida ja käsitellä avoimesti.”
Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet opiskelevat evankelis-luterilaista uskontoa, kirkkoon kuulumattomilla on mahdollisuus valita elämänkatsomustieto, ja jos kunnassa kolme tai useampi oppilas kuuluu muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan, heillä on oikeus oman uskontonsa opetukseen. Usein tämä toimii hyvin, mutta näemme myös yhä useammin tilanteita, joissa lukujärjestyksen toimivuuden vuoksi joudutaan muodostamaan kokonaisia luokkia uskonnollisen taustan perusteella. Joissakin kouluissa esimerkiksi muslimioppilaat sijoitetaan omiin luokkiin, jotta heidän uskonnonopetuksensa saadaan sovitettua lukujärjestykseen. Usein opetusta annetaan koulun ulkopuolella, ja usein opettajalla ei ole muodollista pätevyyttä. Tällaisen kehityksen ongelmat ovat ilmeisiä.
Kaikille yhteisen uuden oppiaineen luominen ei tarkoita millään tavoin kristillisen historiamme tai kulttuurisen perintömme vähättelyä, vaan pikemminkin sen selkeyttämistä. Kaikkien suomalaisen koulun oppilaiden on tärkeää tietää, miksi vietämme pitkäperjantaita vapaapäivänä, miksi koulun joulujuhla on täysin luonteva osa koulukulttuuria ja miten esimerkiksi vuorisaarna on vaikuttanut käsitykseemme oikeasta ja väärästä – sekä miten kaikki tämä on muokannut maamme ja kulttuurimme kehitystä.
Lähes vuosittain toistuu keskustelu siitä, voidaanko kevätjuhlassa laulaa Suvivirsi tai joulujuhlissa Enkeli taivaan, tai voidaanko ylipäätään järjestää joulujuhla. Vastaus on selvä: totta kai voidaan. Meidän tulee ilman muuta vaalia niitä perinteitä, joiden varaan maamme on rakentunut. Näin voidaan tehdä tunnistamalla näiden elementtien olevan osa kulttuurihistoriaamme. Yhteinen oppiaine helpottaisi myös tämän ymmärtämistä, yhteisesti.
Toivon, että keskustelua tästä kysymyksestä käydään kunnioittavassa hengessä. Monille vähemmistöuskonnoille oman uskonnon opetus on erittäin tärkeää, ja ymmärrän sen hyvin. Samalla meillä on vastuu siitä, että kaikille annetaan samat valmiudet ymmärtää itseään ja muita, yhteiskuntaamme ja maailmaa.
Turun piispa Mari Leppänen avasi omasta puolestaan keskustelun tammikuussa Helsingin Sanomissa, jossa hän antoi tukensa uudistukseen ja totesi, että “Koulu on yhteiskunnan keskeisin sivistysinstituutio. Sen tehtävä on antaa kaikille lapsille ja nuorille valmiudet ymmärtää maailmaa, jossa uskonnolla ja katsomuksilla on edelleen suuri merkitys.” Olen samaa mieltä.
