Aloite 19 – Suurempi rooli suurelle valiokunnalle ja presidentille virkamiesten nimittämisessä

16.06.2024 | Demokratia

Puoluekokouksen päätös

Puoluekokouksen päätös

RKP toimii sen hyväksi

• että korkeiden virkamiehien nimitysprosessin avoimuutta ja objektiivisuutta lisätään.

Aloitteen käsittely

Puoluevaltuuston vastaus

Aloitteessa esitetään korkeimpien valtion virkamiesten nimitysprosessin uudelleenjärjestelyä antamalla eduskunnan suurelle valiokunnalle ja tasavallan presidentille suurempi rooli prosessissa. Tällä muutoksella pyritään lisäämään avoimuutta ja vähentämään poliittisia virkanimityksiä, jotka voisivat suosia tiettyjä puolueita tai poliittisia liikkeitä.

Ymmärrämme tarpeen varmistaa sen, että ylempien valtion virkamiesten nimitykset tehdään tavalla, joka parhaiten palvelee suomalaisia ​​ja ylläpitää korkeaa julkishallinnon osaamista ja integriteettiä. On kuitenkin tärkeää harkita huolellisesti ehdotettujen muutosten mahdollisia vaikutuksia.

Se että presidentille ja eduskunnan suurelle valiokunnalle annettaisiin suurempi rooli valtion virkamiesten nimitysprosessissa sisältää useita näkökohtia. Valtionhallinnon rekrytointiprosessit hoituvat parhaiten itse ministeriöiden toimesta, sillä niillä on tietoa siitä, mitä asiantuntemusta ja ominaisuuksia tiettyjen tehtävien hoitoon tarvitaan. Näillä ministeriöillä on myös henkilöstöä, joka vastaa rekrytointi- ja henkilöstöasioista. Koska suuri valiokunta käsittelee ensisijaisesti Euroopan unioniin liittyviä asioita ja presidentin rooli keskittyy ulkopolitiikan johtamiseen, näiden elinten ei ole tarkoituksenmukaista ottaa haltuunsa vastuuta rekrytoinnista. Tällainen muutos lisäisi byrokratiaa ja vaatimuksia erilaiselle osaamiselle kuin mitä tällä hetkellä kysytään.

Rekrytointiasioissa vastuun siirtäminen valiokunnalle tai presidentille voisi tarkoittaa myös valitusoikeuden heikkenemistä, mikä ei välttämättä tekisi prosessista vähemmän poliittista, sillä hallituksella on yleensä enemmistö eduskunnassa. Lisäksi ministerien ja valtiosihteerien roolit ovat syvästi juurtuneet poliittiseen johtamiseen, mikä tekee heidän asemansa riippuvaiseksi poliittisesta luottamuksesta ja sitoo heidät tehtävään toimikauden mukaan pysyvien virkasitoumusten sijaan.

Muita seurauksia ovat myös pidemmät ja monimutkaisemmat nimitysprosessit, jotka voivat viivästyttää tärkeitä asettamisia ja heikentää valtion tehokkuutta. Lisäksi tällainen muutos voi johtaa valtion elinten välisten voimasuhteiden muuttumiseen, mikä edellyttää huolellista harkintaa, laajaa keskustelua ja analyysejä tasapainoisen ja toimivan valtionhallinnon varmistamiseksi. Myös politisoitumisen riski voi kasvaa, vaikka ehdotuksen tavoitteena onkin vähentää sitä. Useampien poliittisten elinten mukaan ottaminen prosessiin voi paradoksaalisesti johtaa nimitysprosessin politisoitumiseen. Ehdotus lisäisi mahdollisesti myös presidentin valtaa, kun taas RKP haluaa pikemminkin vahvistaa parlamentarismia.

Päätösehdotus

RKP toimii sen hyväksi

• että korkeiden virkamiehien nimitysprosessin avoimuutta ja objektiivisuutta lisätään.

Aloite 19 – Suurempi rooli suurelle valiokunnalle ja presidentille virkamiesten nimittämisessä

Tällä hetkellä presidentin rooli on vähäinen mitä tulee korkeimpien virkamiesten nimittämiseen. Perustuslain 126 §:ssa todetaan seuraavasti: ”Valtioneuvosto nimittää valtion virkoihin, jollei nimittämistä ole säädetty tasavallan presidentin, ministeriön tai muun viranomaisen tehtäväksi. Presidentti nimittää tasavallan presidentin kansliapäällikön sekä määrää tehtävään edustustojen päälliköt.”

Käytännössä kolme ensimmäistä sanaa ”Valtioneuvosto nimittää valtion virkoihin” tarkoittaa, että vastuuministeri tai vastaavan ministerin puolue päättää, kenet nimitetään hänen johtamansa ministeriön virkaan, minkä jälkeen valtioneuvoston nimitys on lähinnä enää muodollisuus, joka vahvistaa ministerin valinnan. Tietysti muut hallituspuolueet voivat ottaa nimitysasian esille hallituksen sisäisissä neuvotteluissa, jos ne katsovat, että ehdokkaalla ei selvästikään ole tarvittavaa pätevyyttä. Kynnys toimia näin on kuitenkin erittäin korkea, nimitysasioista ei haluta tehdä hallituskysymystä tai sekaantua toisen ministerin vastuualueelle. Lisäksi nimitys- ja henkilöstöasiat nähdään vähemmän tärkeinä verrattuna muihin neuvotteluihin, joissa etsitään ongelmiin ratkaisua. Käytännössä siis vastuuministeri ja vastuuministerin puolue hyvin pitkälle yksin vaikuttavat siihen, kuka tai ketkä valitaan ministeriön virkoihin.

Hyvä esimerkki ovat sisäministeriön nimitykset vihreiden puheenjohtaja Ohisalon ministeriaikana. Poliittisen uransa alussa Ohisalo oli kritisoinut poliittisia nimityksiä jyrkästi, mutta kun hänestä tuli ministeri, hänen mielensä muuttui hyvin nopeasti, eikä hän epäröinyt nimittää korkeisiin tehtäviin vähemmän päteviä puolueen jäseniä. Virallisesti vihreät ei ole tehnyt poliittisia virkanimityksiä, vaan virkojen toimenkuvat on määritelty uudelleen siten, että tiettyä erityisaluetta on korostettu voimakkaasti.

Voidaan siis kysyä, onko nykyinen hyväksytty käytäntö korkeiden virkamiesten nimittämisessä maalle hyväksi? Onko Suomen kannalta hyvä, että ministeri voi lähes mielivaltaisesti päättää, ketkä nimitetään omassa ministeriössä korkeimpiin virkoihin?

Looginen jatkokysymys onkin siis seuraava: Mikä olisi parempi käytäntö korkeimpien virkamiesten nimittämisessä?

Nimitykset herättävät toisinaan suuria intohimoja ja valitettavasti on myös niitä luottamushenkilöitä, jotka ovat kiinnostuneempia nimityskysymyksistä kuin lainsäädäntötyöstä tai periaatteellisista asioista. Hyvä tapa jäähdyttää intohimoja olisi jakaa valtaa eli nimitysoikeutta. Vastuuministeri voisi jatkossakin nimittää ministeriönsä yksittäiset virkamiehet sekä yksiköiden päälliköt. Sitä vastoin korkeiden virkamiesten, kuten kansliapäälliköiden ja eri ministeriöiden osastojen päälliköiden, nimitykset valmisteltaisiin ensin eduskunnassa suuressa valiokunnassa, jonka jälkeen valiokunta esittäisi joukon ehdokkaita tasavallan presidentille. Tämä tekisi lopullisen päätöksen asiassa.

Usein sanotaan, että myös poliittinen kokemus on taito ja että poliittista taustaa omaavia ihmisiä ei saa syrjiä. Ihminen ei tietenkään ole sen huonompi, vaikka hän olisi toiminut esimerkiksi ministerin erikoisavustajana, mutta totuus lienee kuitenkin se, että juuri poliittisesti sitoutumattomia henkilöitä on syrjitty valtionhallinnon nimityksissä. Joka tapauksessa on oltava mahdollisuus nimittää valtion palveluihin henkilöitä, joilla on pitkä poliittinen tausta ja osaaminen. Mutta siinä tapauksessa sekä oppositio- että hallituspuolueiden kesken on oltava laaja poliittinen yksimielisyys siitä, että kyseinen henkilö on todella pätevä ja sopiva tehtävään. Meidän on myönnettävä, että maailma ei ole mustavalkoinen, vaan siinä on vivahteita ja joskus poliittiset nimitykset ovat olleet myös onnistuneita.

Samoin poliittisesti nimitettyjen ja määräaikaisten valtiosihteerien järjestelmää voitaisiin tarkastella kriittisesti. Sujuuko valmistelu paremmin, kun sitä johtaa ministerin poliittisesti nimittämä esikunta eli valtiosihteeri ja hänen työntekijänsä? Toki poliittisesti nimitettyjä valtiosihteereitä voi olla jatkossakin, mutta silloin heidät tulisi nimittää saman prosessin kautta kuin muutkin korkeat virkamiehet.

Olennaista on, että korkeimpien virkanimitysten päätösvalta jakautuu tasaisemmin useiden eri henkilöiden ja toimielinten kesken niin, ettei yksittäinen henkilö tai puolue tai edes hallituspuolueet yhdessä voi päättää nimityksestä. Yksi hyvä ratkaisu olisi jakaa koko prosessi eduskunnan suuren valiokunnan ja tasavallan presidentin kesken. Suuressa valiokunnassa valmisteltaisiin nimitysasiat, loppuehdokkaiden määrä karsittaisiin 2-4 henkilöön, laadittaisiin ehdotus ja koska valiokunnassa ovat edustettuina sekä hallituspuolueet että oppositio, se takaisi tietyn objektiivisuuden. Presidenttiä sitoisi puolestaan suuren valiokunnan ehdotus, eli hän ei voisi valita ulkopuolista, vaan ehdokkaan valiokunnan ehdokaslistalta.

Kokonaisuutena ehdotettu menettely olisi todennäköisesti hieman hitaampi, mutta toisaalta siinä ei ole päätösvallan keskittymistä, mikä estää vallan väärinkäytön.