Demokratian vaikein taito

(ruotsiksi täällä)

Kesälomaani kuuluu aina mahdollisimman paljon lukemista. Yksi kirjoista, joka on jäänyt kulkemaan ajatuksissani, on edeltäjäni Pär Stenbäckin Demokrati under hot?. Luin sen jo toistamiseen, koska pidin sitä jo ensimmäisellä lukukerralla tarkkanäköisenä. Harva kirja onnistuu saamaan lukijan pohtimaan niin monelta kantilta jotakin niin arkiselta ja samalla niin itsestään selvältä tuntuvaa asiaa kuin demokratiaa. Käsite kuuluu meille kaikille ja puhumme siitä aika usein. Me myös puolustamme sitä mielellämme. Silti pysähdymme yllättävän harvoin kysymään, mistä siinä ihan oikeasti on kysymys ja mikä oikeastaan tekee siitä kestävän.

Stenbäck ei kirjoita vaaleihin perustuvasta järjestelmästä, vaan luottamuksesta. Siitä, miksi ihmiset suostuvat hyväksymään demokraattisen järjestelmän myös silloin, kun oma puolue häviää tai oma kanta ei voita. Ehkä demokratian todellinen tunnusmerkki ei lopulta olekaan se, että järjestämme vapaita vaaleja. Se on se, että vaalien jälkeen myös hävinnyt osapuoli tulee seuraavana aamuna rakentamaan samaa yhteiskuntaa voittajien kanssa, koska se luottaa yhteisiin pelisääntöihin.

Kirjan jälkeen olen huomannut palaavani yhä uudelleen samaan ajatukseen: vaikka demokratian tunnistaakin vapaista vaaleista, on siinä kuitenkin pohjimmiltaan kyse jostain muusta. Historia tuntee aivan liian monta maata, joissa vaalit ovat säilyneet samalla kun demokratia on vähitellen rapautunut. Demokratia ei siis ole vain tapa ratkaista, kuka käyttää valtaa. Se on ennen kaikkea tapa käyttää valtaa niin, että myös ne, jotka jäivät vähemmistöön, voivat edelleen luottaa järjestelmään.

Mitä vahvemman mandaatin kansalaiset antavat, sitä suurempi velvollisuus on käyttää sitä tavalla, joka vahvistaa kaikkien kansalaisten luottamusta yhteisiin instituutioihin. Demokratiaa ei mitata vain sillä, kuinka hyvin häviäjät hyväksyvät tappionsa, vaan myös – ja ehkä ennen kaikkea – sillä, miten voittajat käyttävät voittoaan.

Tätä taustaa vasten luin tänään Riikka Purran haastattelun Helsingin Sanomissa.

Huomioni ei lopulta kiinnittynyt talouspolitiikkaan. Julkisen talouden sopeuttamisesta voidaan olla perusteluista riippuen eri mieltä. Pysähdyin haastattelun loppupuolella esitettyyn väitteeseen, jonka mukaan RKP:llä olisi hallituksessa “sellaisia oikeuksia, joita muilla kolmella puolueella ei ole”. Jäin miettimään, miten tällaiseen väitteeseen oikeastaan pitäisi vastata.

Myönnän, että ensimmäinen ajatukseni oli kirjoittaa tavallinen poliittinen vastine: oikaista väite, käydä tapahtumat läpi ja muistuttaa siitä, mitä todella sovittiin. Mitä pidempään asiaa mietin, sitä selvemmäksi kävi, että pelkkä väitteen oikaiseminen olisi ollut vasta keskustelun alku. Varsinainen kysymys oli minusta se, miksi juuri tällaiset väitteet ovat nykyisessä poliittisessa keskustelussa niin vaikuttavia.

Tämän ajatuksen myötä totesin, että ehkä tärkeämpää kuin voittaa yksittäinen väittely onkin miettiä, millaista keskustelukulttuuria poliitikkoina rakennamme ja millaista vastuuta keskustelukulttuurin rakentamiseen liittyy.

Sosiaalinen media palkitsee kärjistyksistä. Politiikka elää vastakkainasetteluista. Vaalien lähestyessä jokainen puolue etsii kertomuksia, jotka kokoavat omia kannattajia. Siinä ei ole mitään uutta – eikä lähtökohtaisesti myöskään mitään väärää. On kuitenkin aivan eri asia väittää omaa politiikkaansa paremmaksi kuin kilpailijan kuin vihjata, etteivät yhteiset pelisäännöt enää koske kaikkia samalla tavalla. Ensimmäinen kuuluu normaaliin poliittiseen kilpailuun. Jälkimmäinen on puhetta, joka alkaa vähitellen syödä sitä luottamusta, jonka varassa koko demokraattinen järjestelmä toimii.

Stenbäck tekee kirjassaan yhden havainnon, joka tuntuu juuri nyt poikkeuksellisen ajankohtaiselta. Ihmisillä on suuri tarve kuulua johonkin joukkoon ja kokea olevansa osa yhteistä kertomusta. Se on inhimillistä.

Ongelma syntyy, kun poliittinen identiteetti muuttuu niin vahvaksi, että kompromissi alkaa näyttäytyä petoksena.

Silloin kyse ei enää ole vain politiikasta. Kyse on identiteetistä – tai tarkemmin sanottuna identiteettipolitiikasta.

Purran väitteelle RKP:n erioikeuksista ei ole todellisuudessa pohjaa, mutta tätäkin seikkaa kiinnostavampaa on pohtia, miksi tällaisia väitteitä on niin houkuttelevaa käyttää. Ne voivat olla poliittisesti tehokkaita, koska ne herättävät huomiota ja vahvistavat tunnetta siitä, että järjestelmä kohtelee ihmisiä epäreilusti. Ja juuri siinä piilee niiden todellinen vaara. Ne eivät ole ongelmallisia vain siksi, että ne voivat olla virheellisiä – kuten tässäkin tapauksessa – vaan siksi, että ne vähitellen siirtävät epäilyn yksittäisistä päätöksistä itse demokraattiseen järjestelmään ja sen instituutioihin.

Demokratiat eivät tavallisesti romahda yhdessä yössä. Ne harvoin katoavat yhden vaalin tai yhden päätöksen seurauksena. Paljon useammin ne muuttuvat hitaasti, kun kansalaisten luottamus järjestelmään alkaa murentua pieninä annoksina. Silloin yhteisiä instituutioita aletaan arvioida ennen kaikkea sen perusteella, hyödyttävätkö ne omaa puolta. Vähitellen epäily ei enää kohdistu yksittäisiin päätöksiin, vaan itse järjestelmän oikeudenmukaisuuteen.

Stenbäck muistuttaa myös toisesta asiasta, joka on mielestäni tärkeä pitää mielessä: pelkkä oikea menettely ei riitä, jos ihmiset kokevat, ettei politiikka enää kykene ratkaisemaan heidän ongelmiaan. Demokratia tarvitsee sekä legitimiteettiä että toimintakykyä. Juuri siksi kansalaisten kokemuksia epävarmuudesta, taloudesta tai turvallisuudesta ei pidä sivuuttaa. Ne on otettava vakavasti. Mutta juuri siksi on myös tärkeää, ettemme vastaa niihin tavalla, joka samalla murentaa luottamusta yhteisiin instituutioihin.

Populismin ja identiteettipolitiikan houkutus ei koske vain yhtä puoluetta. Se koskee meitä kaikkia. Siksi meidän kaikkien on syytä tunnistaa se myös omassa toiminnassamme. Demokratia rapautuu harvoin yhdestä suunnasta. Se heikkenee vähitellen, kun luottamus yhteisiin pelisääntöihin murenee. Juuri tällaisia jakolinjoja ulkovallat pyrkivät käyttämään hyväkseen.

Tarvitaan viisautta. Tarvitaan aitoa halua rakentaa siltoja. Siksi uskon, että RKP:n tehtävä on toimia suomalaisen politiikan sillanrakentajana.

Demokratian vahvuus ei näy siinä, miten kohtelemme omia kannattajiamme silloin, kun olemme voittaneet. Se näkyy siinä, onnistummeko käyttämään saamaamme valtaa tavalla, joka vahvistaa myös niiden luottamusta, jotka toivoivat toisenlaista lopputulosta. Juuri siitä rakentuu demokratian legitimiteetti.

Me emme vastaa vain päätöksistämme, vaan myös siitä, millaisen kuvan politiikasta annamme kansalaisille. Kysymys on siitä, vahvistammeko vai heikennämmekö puheillamme luottamusta demokratian keskeisiin instituutioihin, kuten eduskuntalaitokseen, oikeuslaitokseen ja hallitukseen.

Juuri luottamusta meidän kannattaisi vaalia silloinkin, kun poliittinen keskustelu houkuttelee meitä tekemään päinvastoin.